Voihan siitepölyallergia!

Pahoittelut pikkutauosta, en ole siis kadonnut mihinkään :) Siitepölyallergia vain pahenee ja sen vuoksi en kykene mihinkään järkevään kirjoitukseen. Popsin lääkkeitä, kuin mikäkin, mutta ainoana vaikutuksena tuntuu olevan jalat vievä väsymys.



Nenä sen sijaan valuu yhtä innokkaasti kuin aikaisemmin. Niin paljon kun mä rakastankin kevättä ja kesää, niin tuo siitepöly voisi painua hornan tuuttiin....

Palaillaan, nyt mun on pakko päästä takaisin sänkyyn lepäilemään.

Milloin siitä kehtaa puhua? Kiusalliset puheenaiheet osa 1

Rupesi vähän kaduttamaan eiliset lupaukset hyvästä tarinasta. Hyvin nukutun yön jälkeen, tarkemmin mietittynä, tämä ei ehkä täytä hyvän tarinan määritelmää...pikemminkin ällöittävän. Eli varoitus jo etukäteen, nyt tulee syvällistä pohdintaa -kirjaimellisesti.



Asiaan.

Eilisen jälkeen mulla pyöri  mielessä vain yksi kysymys: Milloin on se oikea ja luonnollinen hetki puhua kumppanille hädästä nro 2.

Voiko sille olla ikinä luonnollista hetkeä? Vai olenko mä vain jäänyt kehityksestä jälkeen, kun kakkajutut ei sytytä sitten pätkääkään.

Kyllä, mä ihan oikeasti pohdin tällaisia asioita. Olisiko tämä tullut normaalisti mieleeni -tuskin. Mutta eilen..voi pojat. Elämäni hämmentävin hetki. Nyt ymmärrän mitä sanalla jäätyä tarkoitetaan.

Olin eilen viettämässä ihanaa, romantiikan täytteistä päivää miehen kanssa. Ollaan tapailtu epäsäännöllisen säännöllisesti tammikuusta asti. Kyse on miehestä, jonka kanssa on ihanaa viettää aikaa, mutta joka ei ole poikaystävämateriaalia. Hän on vähän niin kuin miespuolinen minä. Ehkä siksi meidän juttu toimiikin niin hyvin. Molemmat haluavat suhteesta ne hyvät puolet, mutta ovat huojentuneita siitä, että toisen lärviä ei tarvitse nähdä joka päivä.

Eilen nähtiin pitkästä aikaan ja lähdettiin ulos nauttimaan kesäisestä keväästä. Kaupasta ostettiin eväitä ja pidettiin picnic joen rannalla, laiturilla. makoillen. Aika täydellistä oli vain olla, maata pää toisen sylissä kuunnellen lintujen laulua. Vesi lainehti rauhallisesti, ja mies silitti mun hiuksia. Aika pysähtyi ja sydämet vaan räjähteli meidän ympärillä. Oli vain me kaksi ja vastarannan kaljoittelevat spuget. Suljin silmäni ja ajattelin, että hitsi mähän voisin jopa rakastua tuohon mieheen. KUNNES....

...tämä ihanainen avasi sanasen arkkunsa ja totesi sen, mitä olen aina pelännyt: "Hirvee kakkahätä".
Tässä vaiheessa mun hymy oli vääntynyt vaivaantuneeseen irvistykseen.



Se lause ei vaan sopinut pätkääkään tunnelmaan. Aivot kävi kuumana, kun mietin: "Mitä helvettiä mun pitäisi tähän vastata?"

Vaihtoehto 1. "Hehehheheh..:"  Ja vaivaantunut hiljaisuus.





Vaihtoehto 2. "Sovitaanko, että sä et ikinä sanonut äskeistä lausetta ääneen" Ja samalla nolata mies, joka ilmeisesti koki ajan olevan tarpeeksi kypsä tällaiselle keskustelulle.





Vaihtoehto 3. Sanoa suoraan: "Hyi helvetti! Oliko pakko?! Mä en halua kuulla sun hädistä yhtään mitään" Ja paljastaa samalla oma kypsymättömyys näissä asioissa





Vaihtoehto 4.  Tajuta tämä pelin avaukseksi ja kompata mukana. Ehkä lisätä vielä bensaa liekkeihin ja heittää parit vessavitsit omasta takaa. Näin kiusallinen aihe on käyty läpi, ja tehty luonnolliseksi asiaksi miehen ja naisen välillä.





Mä en ehtinyt vastata koko lauseeseen, kun mies päästi jo suustaan toisen mun maailmaa järisyttävän lauseen: "Kohta kakkaan sun kenkään".



ÖÖÖÖH ANTEEKSI?!

Siis sanokaa rehellisesti, olenko mä vain epäkypsä, kun mua ei sytytä kakkajutut eikä varsinkaan, jos ne liittyy mun kenkiin?  Ja onko aika koskaan kypsä tällaisille keskusteluille? Luonnollinen asiahan tämä on, ja tottakai näistä asioista täytyy  puhua joskus kumppanin kanssa. Olisihan se huvittavaa, jos vielä yhdessä asuessakin piiloittelisi vatsatautia toiselta. Tai no, se on varmaan minä joka olisin juurikin noin tyhmä, että suihkisin pullollisen laventelin tuoksuista vessanraikastinta, ettei toinen vaan huomaisi, että naisetkin käy kakalla.

Kun haluaisin bloggaa, mutta unihiekat on jo silmissä...

Huomenna uusi yritys, ois meinaan tulossa aika hyvä tarina eiliseltä, vaikka itse sanonkin ;)

Kalkkilaivankapteeni vs. Suntanned hottisbeibeh

Rakastan aurinkoa. Jos auringon pystyisi maanittelemaan esiin joka aamuisten kuntopiirien avulla, niin varmasti uhrautuisin tekemään.  Talvisin mulla on kalkkilaivankapteenin identiteetti. Jos mun viereen pistettäisi A4 valkoinen paperi, niin ei varmaan osattaisi sanoa kumpi on valkoisempi. Joka talvi multa kysytään olenko sairas, kun näytän niin kalpeelta. Se on ihmisille vaikeaa uskoa, että jotkut ihmiset on syntyjään aneemisia ihonväriltään :D

Joten ei ole varmaan ihme, että auringon ilmestyttyä tämä tyttö kiskasee vaatteet pois päältään ja ryhtyy hylkeeksi nurmikolle. Ruskettuminen on kuitenkin kovan työn takana. Kiitos sukugeenien, veressäni virtaa punapigmentin kettumaisuus. Minähän en tätä suostu uskomaan hyvällä, joten joka kevät suoritan jo perinteeksi muodostuneen rituaalin. Ihmettä ei tapahtunut tänä(kään) vuonna. Peilitä katsoi kypsäksi keitetty rapu. Helvetin helvetti. 

Tätähän mä tavoittelen...

Täydellinen suklaan ruskea hottis, jonka nähtyä miehet eivät vain pysy housuissaan...

Facebook täyttyy rusketuskuvista ja huomaan sisälläni asuvan 5v. Anskun huutava: MÄKIN HALUUUUN EPPÄÄÄÄÄ!

Haluistani huolimatta peilistä katsoi punainen rapu....jälleen.

Ja se kipu ja se syöpäriski... Ehkä pitäisi jo myöntää tappionsa. Jotenkin mulla on sellainen kutina, että miehiä saattaisi enemmän houkuttaa se kalkkilaivankapteeni kuin punaiseksi nyljetty nahka.... Saatan toki olla väärässä :D

Olkaa te viisaampia ja muistakaa aurinkorasvan käyttö jo auringon ensisäteistä lähtien. Koskaan ei voi laittaa liikaa aurinkorasvaa! Mä menen nyt taas rasvailemaan vammojani. Mullahan ei tietysti ollut kotona myöskään mitään After Sun`ia, joten nyt  mennään jollain kreikkalaisella hypericum-rasvalla..saa nähdä kasvaako huomenna syyliä päästä...

Voitto 6-0 Punapigmentin hyväksi.

Dear Diary -ihanan kamalat päiväkirjat

Mä olen päiväkirjaihminen. Inhoan sitä kirjoittamisprosessia, enkä koe, että asioiden kirjoittaminen ylös, auttaisi mua yhtään sen enempää jäsentämään asioita. Sen sijaan musta on kiva kirjoittaa, koska vielä hauskempaa on lukea omia vanhoja ajatuksia vuosien takaa.

Ensimmäinen päiväkirjani on peräisin 3-luokalta, joilloin opettajamme pakotti meidät pitämään kesän ajan päiväkirjaa. Todellisuudessa muistin koko päiväkirjan viimeisenä kesälomapäivänä, ja rustasin sen kasaan ukin ja äidin avustuksella.

Ensimmäistä kertaa pidin vapaaehtoisesti päiväkirjaa 5-luokalla. Se oli keltainen Nalle Puh -vihko, lukolla varustettuna tietysti. Sivut täyttyivät elokuvalipuista ja luetteloin merkiyistä päiväntapahtumista. Ja lukko (tietysti) suojelemassa näitä kallisarvoisia salaisuuksia. Huvittavaa, että nyt kun olisi ehkäpä jopa syytä lukita kirjoituksia, niin nääh... eihän mulla mitään lukkoa ole. Päiväkirja makoilee näkyvissä paikoissa oikein huutaen luetuksi tulemista. 

Ylä-asteella karkasi kyllä mopo käsistä. Mulla on siitä kolmen vuoden rupeamasta viisi päiväkirjaa. Voinette arvata kirjojen "monipuolisen" sisällön. POJAT POJAT POJAT POJAT TYHMÄ ÄITI POJAT POJAT POJAT TYHMÄ SISKO POJAT POJAT POJAT IHANA PAITA POJAT POJAT POJAT LÄSKI POJAT POJAT POJAT 

Mä olen varastoinut päiväkirjojani minne sattuu, kuin mikäkin pieni orava. En uskalla säilyttää niitä yhdessä paikassa, koska pelkään tulipaloja. Joten keksin levittää niitä eri paikkoihin, niin että ainakin joku säilyy mahdollisen tulipalon sattuessa..koska sehän on hyvin todennäköistä... 

Mulla on täällä möksällä päiväkirjoja yläaste- ja  lukioajoilta. Keitin äsken kupin kahvia ja lysähdin sohvalle lukemaan vanhaa itseäni. Siis tää on juurikin se juttu mikä mua viehättää päiväkirjoissa. Niitä lukiessa, tutustuu itseensä uudestaan. Ai, että mä nauroin itselleni. Mikä ihana hölmö mä olen ollutkaan. 

Päätin vahvista muistikokemusta spotifyn avulla. Olen ollut niin fiksu, että olen  listannut päiväkirjoihin sen ajanjakson lempikappaleita. Nyt täytyy kyllä sanoa, että pelottavan pitkään olen pitänyt Nylon Beatista. Muistaako kukaan edes sitä enää? Arvatkaa kuka muisti vieläkin biisien sanat...Ja okei tunnustan, MÄ TYKKÄÄN NIISTÄ YHÄ EDELLEEN. 

Ihana kamala nuoruus <3 Luojalle kiitos teiniys on vain ohimenevää. Vaikkakin täytyy tunnustaa, että elämä tuntui hiton paljon mielenkiintoisemmalta silloin. Juuri yksi päivä mietin katua kävellessä, että yläasteella jokainen kävely suoritettiin poikatutka päällä. Peilin ääressä kului järjetön aika, kun piti katsoa, että jokainen hiussuortuva oli oikeessa paikassa ennen kuin ovesta uskalsi lähteä ulos. 

Ensinnäkin.´Ihan oikeesti nyt hei. Kuka poika muka koskaan huomasi mitään eroa hiuksissa. Niiden mielessä pyöri tuolloin tasan playstation. Ja jos kiinnitti, niin sitten mun peli oli menetetty aikoja sitten. Näissä ohkaisissa heinähiuksissa ole ikinä näyttänyt mikään hyvältä. Mua naurattaa usein kaverin kertoma juttu omasta miehestään. Kaverillani oli blondit hiukset. Kampaajalla käydessään, hän päätti vaihtaa väriä radikaalisti ja vaihtoi hiustensa värin ruskeaan. Kotiin tultuaan hän kysyi mieheltä mielipidettä. Miehen kommentti oli parasta pitkään aikaan: "Siis...Ootko sä lyhentänyt hiuksias? ". Aivan sama onko hiukset blondit vai brunet, kun ei se mies mitään huomaa haha.

No joo, mutta mä palaan takaisin menneisyyden pariin. Harmittaa, kun puhelimen netti ei toimi tarpeeksi hyvin, että saisin lisäiltyä videoita enempää. Mun hermot ei kestä sitä, että jokainen sivu latautuu puoli tuntia. Onneksi huomenna takaisin kaupungin syleilyyn.

Herra Yllättäjä ja minä

Tänään on todellakin ollut Pitkäperjantai. Kello on mennyt niin hitaasti eteenpäin...IHANAA!

Musta paljastui aikamoinen remonttinaikkonen. Meidän mökki on jo pitemmän aikaa kaivannut sanotaanko nyt vaikka, että "pientä" pintaremonttia. Tänään iski remppafiilis. Revittiin äipän kanssa keittiö alas. Joteki ihanan vapauttavaa vaan hajottaa paikkoja ja purkaa asioita. Äiti leikki keittiöpsykologia ja selitteli mielihyväntunnetta sillä, että tällä tavoin käsittelee vanhoja muistoja ja samalla päästää niistä irti ja antaa uusille muistoille (eli tulevaisuudelle) tilaa. Mä totesin, että: "Niin, tai sit mä vaan kuvittelen näitä laattoja repiessäni, jokaisen paskapää-miehen kasvot näiden tilalle". 

Äidin reaktio...

Eilinen yllätys. Niin. Miehet. Voiko niitä koskaan oppia ymmärtämään? Yöllä oli vielä tullut viestiä: "Pääsin kotiin. Panettaa". Siis mitenköhän tämä nyt olisi pitänyt tulkita?. 

A)Voi raukkaa, kun tekee mieli, eikä kukaan ole auttamassa. Voimahalit <3333 

Vai

 B) Grrr...oota muru, mä kävelen ensin 10 km. bussipysäkille ja tuun tyydyttämään sun halut." Öö siinä vaiheessa, kun olisin vihdoin saapunut perille, olisi mua vastassa ollut sammunut kännikala. 

Valitsin vaihtoehdon

C) Totaalinen väliinpitämättömyys.

Tämä siksi, että halusin nähdä miten mies reagoi seuraavana päivänä omiin viesteihinsä. Arvasin oikein. Ei mitenkään. 

Ehkäpä mä olen vieläkin loukkaantunut vuoden takaisesta, kun tuntuu yhä vaikeelta valaista meidän kahden taustoja. Lyhyesti nyt kuitenkin. Oltiin entisiä luokkakavereita, hyvin läheisiä. Hän muutti vuodeksi pois. Ja palatessaan alettiin oleilla tiiviisti yhdessä. Meillä klikkasi tosi hyvin jo kouluaikoina. Päädyttiin samaan työhön. Sitten sattuman kautta se pyysi treffeille.  Oli hauskaa, mut mitään ei tapahtunut. Tiivistä tekstailua, mä ihastuin. Käytiin ulkona usein, kävi ilmi, että miestä jännitti paljon aloitteiden tekeminen. Lopulta homma meni siihen, että mä odotin kiltisti ja olin ihan lääpälläni, mutta mies perääntyi. Kävi ilmi, ettei se koskaan ollut ihastunut, se vain toivoi ihastuvansa. Niin.. mikään suhde ei voi toimia, jos se perustuu jonkin asian haluamiseen eikä tunteeseen. Eniten tässä loukkasi se, että mua oli vedetetty 6-0. Ylpeys kärsi ja olo oli kuin yksin jätetyllä kurarukkasella.

Joten vielä vuodenkin jälkeen, en ole kyennyt unohtamaan ja aloittamaan alusta ystävyyttä. Onneksi en vastannut sen viesteihin eilen enää.

Yllättäjä!

Ja niin kun mun piti olla pari päivää poissa blogista....vaan kuinkas sitten kävikään.
Mutta nyt on S.O.S -tilanne.

Eräs kundi, kutsutaanvaikka yllättäjäksi, jonka kanssa olin vuosi sitten todella läheisissä välissä  ja joka aiheutti mulle vakavia sydämen tykytyksiä (ja lopulta murtuneen sydämen) on ottanut yhteyttä.

Pyysi bailaamaan. Nyt ollaan vaihdeltu viestejä. Perus kissa-hiiri -keskustelua:

- Tule
- En tule.
- Nyt tulet!
-No enkä tuu

Ihan sitä vaan ihmettelen, että miksi miesten on niin vaikeaa humalassa ymmärtää sanaa ei.

Mut hei Mitä mä teen?! Viisainta olis varmaan olla vastaamatta sille, etten taas ihastu.

Tulipa vakava postaus... Nooh huomenna palataan ruotuun ja valaisen meidän tarinaa paremmin ;)

Hyvää Yötä!